Osa 6: Vuorten yli koskemattomaan laaksoon

Pohjois-Argentiinan Tucumánissa viettämäni aika on ehdottomasti yksi tähänastisen matkani kauneimmista kokemuksista. Ystäväni Rubenin perhe ottaa minut vastaan kuin kauan kadoksissa olleen tyttären, enkä voi kuin jälleen kerran ihastella sitä lämpöä, jolla eteläamerikkalaiset kohtelevat vieraitaan. Elokuvistakin tuttu “mi casa es su casa” (minun kotini on sinun kotisi) -repliikki on yleensä ensimmäinen lause, jonka matkailija kuulee astuessaan paikalliseen kotiin, ja sitä tosiaankin tarkoitetaan!

Viihdyn Tucumánissa kymmenen päivää, joista viisi virun sängyn pohjalla kuumeessa. Vaikka mieluiten olisin toki terve, kiitän onneani, että satun juuri sairastellessani olemaan neljän seinän sisällä, ihanien ihmisten ympäröimänä. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin nimittäin todeta, ettei mikään ole pahempaa kuin telttailu ja sateen tai porottavan auringon alla polkeminen tuoreen kuumetaudin kourissa. Myöskään uusiin ihmisiin tutustuminen ei ole lempiaktiviteettejani silloin, kun keho kiehuu ja jok’ikistä lihasta särkee. Mutta nyt olen kuin olenkin Tucumánissa, Rubenin vanhempien hellässä huomassa.

Rubenin perhe on alun perin kotoisin San Miguel de Tucumánin lähellä sijaitsevasta Calchaquí-laaksosta. Hänen isänsä kertoo minulle ruokapöydän ääressä koskettavia tarinoita laaksossa vietetystä nuoruudestaan, ja niiden kautta tunnen tuntevani hänen kotiseutunsa ja siellä asuvien ihmisten ajatusmaailman jo kauan ennen kuin koen paikan omine aisteineni. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan tiedän, että minun on nähtävä laakso omine silmineni. Siitäkin huolimatta, että tämä tarkoittaa kahta 3000 kilometrin nousua kahtena peräkkäisenä päivänä.

Lähden polkemaan kohti vuoria aurinkoisena päivänä, jolloin liikennettä on vähän ja tuulta ei lainkaan. Viiden tunnin jälkeen saavun vuorten juurella sijaitsevaan pieneen kylään, jossa päätän viettää yön ennen ensimmäistä, 50 kilometrin nousua. Vaikka mistä tahansa löytää hyvän telttapaikan jos vaan jaksaa etsiä, en halua ottaa sitä riskiä, että mutkittelevien vuoristoteiden laidoilla ei jostain syystä olisikaan suojaisaa eräilymaastoa minulle ja miniatyyri-teltalleni. Niinpä pelaan varman päälle ja etsin itselleni yösijan kylän keskeltä.

Aamun sarastaessa lähden kohti suurta koitosta. Alkumatka sujuu melko kepeästi, mutta jo kahdenkymmenen kilometrin tasaisen nousun jälkeen polviani vihloo joka polkaisulla. Lisäksi pilvettömältä taivaalta porottava aurinko sumentaa jatkuvasti näkökenttäni, otsalta valuvien hikipisaroiden osuen kirvellen sarveiskalvoilleni. Jo valmiiksi tuskaista oloani eivät lainkaan helpota ohitseni keveillä maantiepyörillään kiitävät vuoristopyöräilijät, jotka hihkaisevat minulle iloisesti “hola!”, minun puuskuttaessa eteenpäin etanavauhtia, neljänkymmenen kilon kantamuksineni.
Puolessa välissä nousua päätän hypätä pois satulan selästä ja alan työntää pyörääni ylöspäin. Sana “taluttaminen” on kaukana tästä aktiviteetista, sillä nojaan pyörääni lähes 160 asteen kulmassa, kaltevuudellaan Pisan tornia muistuttavalla serpentiinitiellä. Tuskanhiki valuu otsallani pelkästä ajatuksesta, että matkaa on vielä 25 kilometriä jäljellä, mutta saan itseni joten kuten motivoitua laulaen ääneen kappaletta: “what goes up, must come down…”. Ja niin myös tapahtuu: kun yhtäkkiä huomaan kiitäväni alamäessä, ei riemullani ole rajoja!

Calchaquí-laakso ja sen pikku kylät ovat juuri niin kauniit kuin olen kuvitellut. Maisema vaihtuu lähes trooppisen vihreästä kasvustosta yhtäkkiä tundramaisen karuksi ja siitä jälleen jättimäisten kaktusten peittämän aavikon kautta kyliin, jotka sijaitsevat eristyksissä, kaukana laakson pohjalla. Pyöräilen kylien läpi aina punaisten kivimuodostelmien ympäröimään Quebrada de las Conchas:in luonnonpuistoon ja sieltä edelleen Saltan maakuntaan. Saltaa ei syyttä tunneta paikallisten keskuudessa nimellä “Salta la linda” (kaunis Salta), sillä päätähuimaavat maisemat ja Saltan tunnelmallinen pääkaupunki ovat ehdottomasti matkani kohokohtia kauneutensa puolesta.

Sissi

Sissi Korhonen on kulttuurienvälisen viestinnän ammattilainen, urheiluhieroja ja bloggaaja, joka rakastaa kiipeilyä, pyöräänsä ja uusiin ihmisiin tutustumista.

Pyörä: Pelago Stavanger

Seuraa Sissin matkaa myös hänen omilla sivuillaan:

Blogi: www.strangerless.com

Facebook: www.facebook.com/strangerless